Kohta on kulunut viikko siitä kun sain tietää sairavastavani keliakiaa.
Ensimmäisenä tein suursiivouksen ruokakaappiin lahjoittaen kaikki sopimattomat ainekset äidilleni ja miehelleni. Kyllä siinä muutaman huokaus pääsi, kun ei voi enää laittaa vanhastaan tuttuja ja hyviksi havaittuja ruokiaan.
Toisaalta kaupassa on tullut vietettyä useampiakin hetkiä pakkausselosteita lukiessa ja uusia ruokakokonaisuuksia keksiessä. Onhan se hyvä että nykyään asian suhteen on valikoimaa paljon paremmin ja muutenkin erilaisia aterioita ym. saa kasattua helpommin. Mummollani on myös keliakia ja hänen kohdallaan oikean diagnoosin saaminen kesti kauan, eikä tuolloin ollut oikein vaihtoehtoja kuin keksiä itse syötävät kun ei kaupoissakaan ollut juuri ollenkaan mitään valmiita gluteiinittomia tuotteita.
Yllättävän pitkälle pärjää jo ihan perus sapuskoiden kanssa ja alle viikossa on saanut paljon valoisamman asenteen päälle kun on sulatellut asiaa ja havainnut ettei se maailma ole loppumassa, hieman vain muuttumassa.
Kropan kanssa on sitten ollut omat taistelunsa kun tuntuu ettei mikään ruoka tunnu sopivan ja elimistö heittelee häränpyllyä. Tuli tuossa katsottua Kelan ruokavaliokorvauksesta infoa, joten pitäisi mennä otattamaan koepalaa ohutsuolesta varsinaisen ja käyvän diagnoosin saamiseksi. Oli oma hommansa soitella terveyskeskukseen että saisi edes lääkärillle soittoaikaa, jotta voisi kaikki lähetteet saada kasaan. Kovin oli töykeän oloinen nainen vastassa ja joutui kunnolla selittämään asiansa että sai mitään aikaa varattua. Samalla meinasin että voisin pyrkiä tekemään laajemmin kaikki allergiatestit, kun viimeksi ne on testattu ollessani ihan lapsi.
Hieman kauhistuttaa että kestääkö tämä keho enää mitään allergeenejä vai onko nyt ruokavalion muutoksesta johtuvaa sekoilua.
Nenäkin on ollut tukossa, vaikka en ole enää vuosiin kärsinyt siitepölykausista tai mistään.
Eniten pelkään sitä että olisin tuolle koirani allergeeneille altistunut enkä voisi enää kunnolla olla samassa tilassa. Olisi hirveä joutua luopumaan tärkeästi perheenjäsenestä, enkä sitä voisi edes tehdä vaan mieluummin kärsisin tukkoisesta nenästä.
Mutta jospa nämä asiat taas tästä selvenevisivät kun saa nämä pyhät tästä alta pois.
Keväinen ilma on piristänyt mieltä ja on ollut mukava viettää aikaa pihalla koiran ja kameran kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti