Pohjustus

Elämään mahtuu yhtä jos toista sitä hankaloittavaa asiaa ja jotkut niistä ovat kulkeneet matkassa lähes alusta asti.
Omalla kohdallani sairastuin atooppiseeen ihottumaan noin kolmen vuoden iässä ja lapsuus meni ranpatessa valohoidoissa, verikokeissa ja ruokavaliota vaihdellessa. Sanottiin ettei mitään lemmikkiäkään saisi ottaa, mutta ollessani kymmenen perheeseen tuli koira, eikä minulle onneksi tullut tästä mitään oireita. Kuluneen 14 vuoden aikana koirat ovatkin kuuluneet tiiviisti elämääni.
Kissoista, hevosista ja linnuista saan kyllä varmana lopun ikäni oireita, mutta allergialääkkeiden avulla selviän hetken kyseisten otusten seurassa.

Itsetunto oli aikalailla mennyttä teini-ikään saavuttaessa kun iho oli mitä oli aina vaihtelevien allergeenijaksojen mukaan. Oli (ja on välillä edelleenkin) niitä päiviä kun tahtoisi jäädä vain kotiin ettei tarvitsisi näyttää huonoa ihoaan. Onneksi aikuisempana on alkanut hiljalleen hyväksymään sen tosiasian että tällä olemuksella mennään, että vaikka ei aina näyttäisi hehkeimmältä niin persoona sentään on kohdillaan, eikä jaksa välittää toisten katseista.
Ulkoiset oireet keskittyvät enää lähinnä vain naaman seutuun, joten sinäänsä helpotus, toisaalta kirotus, kun naamaansa on vaikein peittää.
Eniten vuosien aikana on auttanut todella suuret d-vitamiini määrät ja muut monivitamiinien syömiset ja sitä osaa vain paremmin tunnistaa itselleen sopivan ruokavalion.

Sitä on tullut kirottua geenejään ja elämäänsä tässä kehossa, mutta aina välillä tullut myös muistettua kuinka paljon huonomminkin voisi olla, että kyllä tässä selviää hengissä päivä kerrallaan ja siinä suhteessa asiani ovat ihan hyvin.